Muutosvastarintaliike on linnoittautunut kopiohuoneeseen ja ottanut toimiston ainoan kahvinkeittimen panttivangikseen. Toimitusjohtaja Möttönen nöyrtyy ja ilmoittaa, että tuntikikirjanpidon voi yhä tehdä paperilla. Vastarintaliike palaa töihinsä ja Möttösen ajatus paperittomasta toimistosta kariutuu jälleen.




Kollegani Lotta Aarikka kirjoitti yliopistodemokratian kriisistä ja siitä, miten yliopistoyhteisö voidaan kokea lähinnä kaikkia hienoja muutoksia vastustavana ja päätöksentekoa hidastavana tekijänä. Muutosvastarintaliike makaa poikittain kehityksen raitiovaunukiskoilla, kun joku vain haluaisi kehittää organisaatiota eteenpäin ja paremmaksi kaikkien kannalta.

Osaan eläytyä harvinaisen hyvin siihen ärsytykseen, jonka muutoksien läpiviemisen hitaus aiheuttaa. Olisi niin paljon helpompaa, kun kaikki vastarannankiisket voisi lähettää kuukauden lomalle Siperiaan ja heidän palatessaan olisi toimiston huonekalut järjestelty uudelleen ja koneisiin vaihdettu Linux.

Valitettavasti/onneksi tämä on vain haaveilua ja projektipäällikön päiväunia. Mikä tahansa muutos pystytään kyllä vesittämään, vaikka sitä kuinka voimallisesti puskettaisiin ylhäältä päin käyttöön. Ottamatta edes kantaa asian eettisiin puoliin, on ihmiset saatava uskomaan muutoksiin ja uusiin asioihin jo ihan pelkästään muutoksen onnistumisen vuoksi.

Vain itseään ja omaa toimintaansa voi muuttaa. 

Jos minä piirrän uuden hienon prosessin, mitään ei ole vielä tapahtunut. Koska luultavasti en ole hoitamassa jokaista asiaa itse, on jonkun muun toiminnan muuttuttava, että prosessi alkaa siirtyä paperilta kohti todellisuutta. Koska en voi muuttaa jonkun toisen toimintaa, on minun neuvoteltava hänen kanssaan ja selvitettävä, millä ehdoilla hän suostuu siirtymään uuteen toimintatapaan.

Terroristien kanssa on neuvoteltava.

Neuvottelun ohittaminen on päiväunia ja haaveilua. Neuvottelu on raskasta, joskus ärsyttävää ja siihen menee paljon enemmän aikaa kuin saneluun. Tosin kestäviin tuloksiin luultavasti päästään nopeammin, jos muutokset jopa tapahtuvat, eikä pari kuukautta sanelun jälkeen huomata, että nyt ne kaikki yhä kuitenkin tekevät paperilla kaiken. Mikä lisäksi ärsyttävintä, neuvottelu on usein myös paljon hyödyllisempää kuin mitä muutosta suunnitteleva suuri taiteilija haluaisi ajatella.

Olen vahvasti sitä mieltä, että paras tapa luoda kokonaiskuva tilanteesta ja piirtää suuret linjat on laittaa asialle yksinäinen suuri taiteilija. Suuret taiteilijat eivät kuitenkaan ole parhaimmillaan selvittämässä arjen oikeita ongelmia. Vaikka malli olisi miten esteettinen, on myös pikkudetailit saatava kuntoon. Näihin detaileihin ei törmää kuin neuvottelun kautta. Vaikka jonkun lomakkeen asettelu ei kiinnostaisi suurta taiteilijaa pätkääkään, pakottaa dialogi ottamaan nämäkin asiat huomioon ja johtaa lopulta kaikkien kannalta parempaan lopputulokseen.

Neuvottelun ohittaminen on päiväuni. Ihana, mutta yhtä kaikki epäeettinen ja epärealistinen päiväuni. Muutoksien toteuttaminen on rankkaa lapiotyötä, johon vain myös kuuluu niiden ihmisten kuuleminen, jotka muutoksen kouriin käytännössä joutuvat. Aito muutos ei siirry piirtopöydältä käytäntöön ilman neuvottelua ja dialogia.