By: Rich Anderson

Aihe liittyy työelämään hiukan etäisesti, mutta koen välttämättömäksi jotenkin ottaa kantaa asiaan. Työkaverini Lotta Aarikka kirjoitti viikko sitten tekstin naisten kokemasta järjestelmällisestä syrjinnästä Otaniemessä ja Aalto-yliopiston teekkaripiireissä. Ylioppilaslehti oli kirjoittanut vuonna 2009 täsmälleen samasta aiheesta, mutta nyt aika oli ilmeisesti kypsempi keskustelulle. Lotan blogi lähti heti kierrokselle sosiaalisessa mediassa, Nyt.fi ja Iltalehti tekivät omat juttunsa aiheesta ja hänen sivuillaan kävi viikossa yhteensä yli 50 000 käyttäjää, jotka jättivät kirjoituksiin satoja kommentteja.

Kirjoitukset saivat aikaan todella paljon positiivista ja kannustavaa palautetta ja nostivat esiin voimautuneiden naisten kertomuksia itse kokemastaan syrjinnästä. Valitettavasti varsinkin lehtien kommenttipalstoilta löytyi myös hirvittävä määrä suivaantunutta kiukuttelua siitä, miten turhasta aiheesta on kyse, miten naiset taas ja aina valittavat ja miten tyhmä blogaaja on.

Ulkomaalaisiin vastaaviin keskusteluihin nähden selvittiin ilmeisesti ilahduttavan vähällä. Ei ole mitenkään tavatonta, että naisten oikeuksien puolustaminen Internetissä johtaisi esimerkiksi tappo- tai raiskausuhkauksiin. Oli itse Otaniemen salaseuroista tai vappulehdistä mitä mieltä tahansa, kaikille pitäisi olla räikeän itsestäänselvää, että asioista keskustellaan kohteliaassa ja fiksussa hengessä.

Asiallinen keskustelu on kuitenkin kaikista vaarallisin tilanne minkä tahansa kestämättömän rakenteen tai arvon puolustajalle. Tämän vuoksi sukupuolineutraalia avioliittoa vastustetaan vetoamalla koira-avioliittoihin ja pedofilia-riskeihin ja naisten tasa-arvovaatimuksia haukkumalla ja uhkailemalla niiden esittäjät. Kathy Sierra kirjoitti saamistaa uhkauksista:

"Myöhemmin opin, että ensimmäinen uhkaus ei liittynyt mitenkään siihen mitä tein tai sanoin kirjoissani, blogiteksteissäni, artikkeleissani tai konfferenssiesityksissäni. Oikea ongelma - ensimmäisen ahdistelijani sanoin - oli, että ihmiset alkoivat kiinnittää minuun huomiota."

Tällakin keraa kommentointi ilmeisesti meni kunnolla rumaksi vasta vasta kun Nyt.fi ja Iltalehti toivat asialle suurempaa huomiota ja kävi selväksi, että Lotan avaamalle keskustelulle oli tilausta.

Ilmeisin selitys tälle ilmiölle on pelottelu. Jos nainen ottaa tilaa Internetissä ja vaatii vanhojen rakenteiden purkamista, seurauksena on häkellyttävän usein haukkumista, uhkailua ja mitätöintiä. Nimettömät pölvästit saavat ylikuormitettua lähes kenen tahansa yksittäisen ihmisen kestokyvyn, jos vain haluavat. Tästä on internetissä luettavissa surullisia tarinoita surullisen paljon. Jos haukkuminen ei tehoa, vuodetaan ihmisestä yksityistä tietoa julkisuuteen. Jos tämä ei tehoa, uhataan henkeä. Jos itse ihmisen uhkailu ei tehoa, uhataan perhettä. Jossain vaiheessa useimmat yleensä ymmärtävät laittaa suunsa kiinni ja lopettaa hankalista asioista kirjoittamisen.

Tämän jälkeen seuraava nainen ehkä jättää kirjoittamatta seuraavasta hankalasta asiasta, koska edelliselle kirjoittajalle kävi kuten kävi. Kyseessä on puhdasoppinen terrori.

Suomalaisena miehenä voin kirjoitella vastaavista aiheista lähes täysin rauhallisin mielin. Vesa Linja-ahoakaan tuskin kukaan hänen feminismi-kirjoituksensa vuoksi uhkailee, vaikka teksti on huomattavasti Lotan tekstiä kärttyisempää ja Vesalla on lukijoita valmiiksi paljon. Monen asian suhteen julistaudun puolueettomaksi ja yhteiskuntavastuuttomaksi, mutta terroriin vedän minäkin rajan. Vaikeiden asioiden käsittely on noin määritelmällisesti vaikeata, mutta missään järkevässä maailmassa ei pitäisi kenenkään joutua pelkäämään (yksityis)elämänsä puolesta, jos nostaa tasa-arvokysymyksiä keskusteluun.

En tiedä onko asialle tehtävissä mitään suoraan. Jos kuitenkin jokainen poikkeuksetta tuomitsee asiattoman käytöksen ja terrorin ja tukee tähän lihamyllyyn päätyviä ja lähteviä ihmisiä, kehitystä on pakko tapahtua. Jos jokainen käyttäytyisi kuin aikuinen ja olisi ihmiselle ihminen, ei ongelmaa olisi lainkaan.

Tätä maailmaa kohden, eikös?

P.S. Vaikeiden asioiden käsittelystä voisi blogin aiheen velvoittamana vetää aika helposti aasinsiltoja työelämään ja esimerkiksi muutosjohtamiseen, mutta jätän tällä kertaa sen tekemättä. Olkoot nyt rehellisesti ihan vain normatiivinen ulostulo.