Uusi tietojärjestelmä on julkaistu ja päivät ovat olleet varsin täynnä toimintaa. Julkaisu otettiin tietoisesti pienellä riskillä. Kyllä ne virheet sieltä sitten tulevat esiin.














Ja ovat tulleetkin!

Mitään yllättävän katastrofaalista ei ole tapahtunut, joten sinällään homma meni täysin suunnitelman mukaan. Kaikkea pientä ja keskisuurta korjattavaa kuitenkin on löytynyt. Samalla on pitänyt priorisoida korjattavia asioita, keksiä työtapoja uutta järjestelmää varten ja auttaa ja neuvoa asiakkaita. Äärimmäisen hauskaa ja innostavaa aikaa, siis.

Kaikki eivät kuitenkaan ota vastaavia tilanteita yhtä huumorilla. Tähän minun on usein aiemmin ollut vaikea suhtautua, koska tällaiset erikoistilanteet ovat niitä harvoja hetkiä, kun työelämässä joutuu oikeasti yrittämään. Keskittymistä, priorisointia ja tehokkuutta vaaditaan ja työpäivät ovat noin kahdeksan tunnin mittaisia flow-tiloja. On ollut vaikea löytää empatiaa vähemmän haltioituneita ilmeitä kohtaan, kun koko ajan tehdään jotain täysin uutta ja hienoa!

Joku selittäisi tilannetta ehkä ihmistyypeillä tai erilaisilla persoonallisuuksilla. Haluaisin itse kuitenkin ajatella tätä työnkuvien näkökulmasta. Minut työni on heiluttaa venettä, rakentaa uutta ja repiä vanhaa rikki. Tietojärjestelmän käyttöönotto on se minun työni ydin, jota varten edelliset kaksitoista kuukautta ovat olleet vain valmistelua.

Toiset ihmiset taas on palkattu tekemään oikeita töitä. Heidän vastuullaan on varmistaa, että asiakas saa hampurilaisensa, vuokra-asuntonsa tai hierontansa. Näiden ihmisten näkökulmasta lähes valmiin tietojärjestelmän käyttöönotto ei ole yhtään niin positiivinen asia. Toki luvassa voi olla parempi maailma joskus tulevaisuudessa, mutta juuri tällä hetkellä olisi töitä tehtävänä ja joku on purkanut työkalupakin ympäri verstasta ja hukannut kaikki vasarat.

Ihmisenä voi olla vaikka kuinka notkea, innostuva ja innovatiivinen tahansa, mutta jos työn tekemistä tullaan ehdoin tahdoin hankaloittamaan, tilanteeseen pitääkin suhtautua epäilevästi!

Työnkuvan erilaisuudesta johtuu se, miten eri tavalla ongelmat nähdään, miten kiireellisenä korjaustoimenpiteitä pidetään ja miten kuormittava tilanne varmaan noin yleisesti on. Tällaisen työnkuvaempatian kautta olisi ehkä mahdollista koittaa rakentaa yhteistä maastoa muutos- ja kriisitilanteissa. Jos syntyy kuva tilanteesta, jossa toisella puolella on oikeisiin ongelmiin välinpitämättömästi suhtautuvia helppoheikkejä ja toisella muutosvastarintaisia nihkeilijöitä, se ei varmaan ainakaan edistä itse muutoksen toteuttamista.

Työnkuvaempatialla voisi hakea yhteistä ymmärrystä kriisin tai muutoksen luonteesta ja tavata jossain keskellä. Esimerkiksi rehellisesti keskustella siitä, kuinka kauan pitäisi jaksaa tehdä ylimääräistä käsityötä. Toisaalta sopia myös, mitä hommia nyt toistaiseksi vain jätetään tekemättä, että työkuormat pysyvät asiallisina. Vaikka intressit ja todellisuudet voivat keskusteluiden jälkeenkin erota, ei ainakaan tarvitsisi pitää toista osapuolta pelkästään välinpitämättömänä/näköalattomana.

Kyse on jälleen kunnioituksesta ja avoimesta kommunikaatiosta. Pelkästään niiden avulla pääsee kuka tahansa muutosjohtaja pitkälle.